Siem Reapista matkasimme yöbussilla Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin. Matka kesti kahdeksan tuntia ja meni melko hyvin unten mailla. Itselleni on tämän matkan aikana kehittynyt matkamoodi, eli aina kun matkanteko alkaa, oli se sitten päivällä tai yöllä, iskee armoton väsy. Olen siis lähinnä nukkunut siirtyessämme paikasta toiseen. Jennille tällaista moodia ei ole siunaantunut, ja hänellä nukkuminen busseissa ja koneissa on ollut hankalampaa. Siem Reapin ja Phnom Penhin välillä operoi useita bussiyhtiötä ja kyytejä menee lukuisia. Itse valitsimme Giant Ibis -yhtiön hyvien arvioiden perusteella. Menolipun saa kuudellatoista dollarilla. Kyyti oli aivan kelpo. Ei valittamista.
Phnom Penh on tänä päivänä puolentoista miljoonan asukkaan vilkas kaupunki. Phnom Penhiä kutsuttiin 1920-luvulla Aasian Pariisiksi ja vaikka kaupunki on rappioitunut noista ajoista, on siellä vielä runsaasti näkyvissä ranskalaista suureellista arkkitehtuuria. Kaupungissa on, kuten Siem Reapissa, näkyvissä elintason nousu ja rikastuminen. Köyhyys kuitenkin paistaa läpi lähes kaikkialla. Itse viehätyimme Phnom Penhistä, mutta kaikki kaupungista eivät pidä. Kaupunki on selvästi kasvamassa ja modernisoitumassa, mutta on esimerkiksi Thaimaan suurkaupunkeihin verrattuna valovuosien päässä. Tutustuimme kaupunkiin kävellen, vaikka kaupunkiin suositellaan tutustuvan tuktukilla tai muulla vastaavalla kyydillä. Se olisi kuulema turvallisempaa. Mitään ongelmia emme kuitenkaan kohdanneet. Ainoastaan liikenteen kanssa sai olla tarkkana katuja ylitellessä, sillä suomalaisen silmällä katsottuna liikenne oli melkoisen kaoottinen. Tsekkasimme Kuninkaallisen palatsin, pari ostoskeskusta sekä kävelimme Mekongiin yhtyvän Tonlé Sap- joenvartta. Iltakävelyllä satuimme sattumalta Keskuspuistoon todistamaan suurta ryhmätanssitapahtumaa. Paikalliset siis kerääntyivät puistoon, laittoivat popit soimaan ja pistivät jalalla koreaksi. Hyvä meininki. Kuten mielestämme kaupungissa olikin. Tuntui, että Phnom Penhissä oli kaikesta köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta hyvä meininki. Ja yrittämisen maku.
Phnom Penhissä tutustuimme myös ihmiskunnan nurjaan ja sadistiseen puoleen Tuol Slengin S-21 vankilamuseossa ja Choeung Ekin kylässä sijaitsevilla Kuoleman kentillä. Molemmissa paikoissa tuli itku silmään ja ei voinut kuin ihmetellä ja kauhistella sitä raakuutta ja pahuutta mitä ihmiskunnasta löytyy. Tunneryöppy paikoissa oli valtava. Kummassakin paikassa ennen abstrakti tieto muuttui käsinkoskeltavaksi todellisuudeksi. Oli vaikea tajuta, miten nyt niin rauhallisen ja seesteisen tuntuisissa paikoissa on kidutettu, nöyryytetty, alistettu, raiskattu ja tapettu. Syyttömiä ihmisiä. Vauvoja ja lapsia. Raskaana olevia naisia. Pelokkaita vanhuksia. Ja lukemattomia muita. Arvion mukaan punakhmerien valtakaudella vuosina 1975 - 1979 parisen miljoonaa kambodžalaista tapettiin tai he menehtyivät kidutuksiin, aliravitsemukseen tai pakkotyöhön. Tämä tarkoittaa, että reilun kolmen vuoden aikana joka neljäs kambodžalainen kuoli. Ja aivan syyttä.
Kambodžassa oikeiston ja vasemmiston väliset kahakat äityivät äärimmäisyyksiin vuoden 1966 vaalien jälkeisissä tapahtumissa. Oikeisto voitti vaalit vuonna 1966 ja tämä aiheutti vainon vasemmistolaisia kohtaan, mikä taas johdatti vasemmistolaisten kapinointiin hallitusta vastaan. Kapinallisjoukkojen yhdistyessä ja organisoituessa syntyi punakhmerien kommunistinen sissiliike. Lukuisten eri vaiheiden jälkeen Kambodža julistettiin vuonna 1975 kommunistiseksi tasavallaksi, jonka presidenttinä toimi Khieu Samphan. Punakhmerien tunnetuin hahmo Pol Pot, oikealta nimeltään Saloth Sar, oli puolestaan puolueen johtaja ja pääministeri.
Punakhmerien ideologia oli sekoitus maolaisuutta ja radikaalia nationalismia. Ideologiassa korostui maaseudun ja omavaraisuuden ihannointi sekä anti-intellektuaalisuus. Käytännössä ideologiaa toteutettiin niin, että kaupungit tyhjennettiin, sairaalat ja oppilaitokset suljettiin, raha ja uskonto hylättiin, yksityisomaisuus lakkautettiin ja ihmiset siirrettiin maaseudulle pakkotyöleireille. Punakhmerien utopia Kambodžan tulevaisuudesta oli luokkajärjestelmästä puhdistettu agraariyhteiskunta. Valtiolla oli pienimuotoista yhteistyötä ainoastaan Kiinan kanssa, muutoin se pyrki sulkemaan itsensä muulta maailmalta. Suurimmiksi vihollisiksi nostettiin Yhdysvallat ja Vietnam.
Kambodžan yhteiskunta pyrittiin tasa-arvoistamaan niin julmin pakkokeinoin, ettei sitä pysty käsittämään. Ihmisen henki ei ollut minkään arvoinen ja mitään oikeaa syytä kidutukselle ja teloitukselle ei tarvittu. Punakhmerit siirrättivät arviolta kaksi kolmasosaa kambodžalaisista agraariyhdyskuntiin ja uudiskyliin, jotka käytännössä olivat julmia työleirejä, joissa kaikki lapsista vanhuksiin tekivät vähintään puolet vuorokaudesta raskasta keskeytymätöntä työtä riittämättömällä ravinnolla. Kaupungit siis tyhjennettiin kokonaan ja esimerkiksi Phnom Penh oli reilut kolme vuotta täysin haamukaupunki. Normaalia yhteiskuntaa ei käytännössä enää ollut, sillä punakhmerit lakkauttivat terveydenhuollon, sairaalat ja länsimaisen lääketieteen (joka tietysti johti mittaviin kuolemiin), uskonnon, rahan, kirjastot, teatterit ja muut julkiset laitokset. Koululaitoskaan ei toteuttanut perinteistä tarkoitustaan, vaan oli olemassa lähinnä poliittista koulutusta varten.
Kun punakhmerit nousivat valtaan vuonna 1975, Tuol Slengin koulu muutettiin pahamaineiseksi S-21 -vankilaksi, jonne kerättiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi vallankumouksen vihollisia. Osa luokkahuoneista muutettiin kidutus- ja kuulusteluhuoneiksi, osa reilun neliömetrin kokoisiksi selleiksi laudoista tai tiilistä muuratuilla väliseinillä. Kidutus- ja kuulusteluhuoneissa on vain yksi rautasänky. Selleissä vain maahanpultattu rautaketju. Lattiassa näkyy edelleen maahan imeytyneitä verilammikoita. Vankilan säännöt ovat jokaiselle näkyvissä. Sääntö numero 6: Sinun tulee pysyä ääneti, kun saat sähköshokkeja tai ruoskaniskuja. Vankien tuli pyytää vartijalta lupa asiaan kuin asiaan, jopa asennon vaihtamiseen nukkuessa. Kaikkia vankeja ikään tai sukupuoleen katsomatta kidutettiin, kun heistä puristettiin tunnustuksia valtionvastaisesta toiminnasta. Hyvin harvalla oli oikeasti mitään tunnustettavaa. Useammalla ei ollut hajuakaan miksi he olivat vangittuina. Vähemmällä kuitenkin pääsi, jos mahdollisimman nopeasti tunnusti sen mitä vaadittiin. Vankirakennus on vuorattu ulkopuolelta piikkilangalla. Piikkilangan tarkoitus oli estää vankeja tekemästä itsemurhaa hyppäämällä. Luokkahuoneet on jätetty tilaan, jossa ne olivat, kun vietnamilaiset joukot ajoivat punakhmerit pois Phnom Penhistä vuonna 1979. Vain huoneista löytyneet kuoliaaksi kidutetut ruumiit on haudattu koulun sisäpihalle.
Vankilassa on esillä vankien kuvia, heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan. Lisäksi siellä esitellään vankilassa työskennelleiden vartijoiden ja muun henkilökunnan tarinoita. Tämä on sikäli mieltä avartavaa, että varmasti jokainen tällaisessa paikassa käydessään miettii, miten helvetissä on mahdollista, että ihminen toimii syytöntä ihmistä kohtaan näin julmasti. Totuus kuitenkin usein on, kuten myös S-21 -vankilan vartijoilla, että heillä ei ollut valinnanvaraa. Tapa tai tule tapetuksi.
S-21 -vankilassa arvioidaan olleen 17 000 vankia, joista vain kymmenisen henkilöä on säilynyt hengissä. Meillä oli kunnia tavata yksi näistä eloonjääneistä, herrasmies nimeltä Chum Mey. Hän on kertonut tarinansa kirjassaan ja istui myymässä kirjaansa vankilan pihalla. Sillä samaisella, jossa on kokenut sanoinkuvaamattomia kauheuksia. Ja jaksoi vielä hymyillä. Miten urhea vanha herra!
Vangitsemisaika vankilassa oli yleensä 2-4 kuukautta. Tämän jälkeen vangit, jos olivat vielä hengissä, kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle sijaitseville Kuoleman kentille. Massateloitusniityille. Tuolla vangit nuijittiin hengiltä vasaralla, kuokalla tai kepeillä ja heitettiin kuoppaan haudattavaksi. Olivat he sitten elossa tai eivät. Tappaminen tapahtui kuoliaaksi nuijimalla, jotta kallisarvoisia luoteja säästyisi. Vauvat lyötiin hengiltä puun runkoa vasten hakkaamalla. Tappaminen tapahtui öisin ja vallankumouksellisen musiikin säestyksellä, jotta kuolinhuudot peittyisivät.
Kuoleman kenttien joukkohautojen keskellä kohoaa nykyisin teloitettujen pääkalloista pinottu muistomerkki. Kaikkia uhreja ei suinkaan ole löydetty, vaan luita ja vaateriekaleita nousee edelleen maasta sateiden aikaan. Kentillä kävellessä saa varoa olla astumatta luiden tai hampaiden päälle.
Surullista, niin surullista. Ja mietityttää, miten tämä pääsi tapahtumaan. Mietityttää myös se seikka, että vastaavanlaista toimintaa on edelleen käynnissä. Miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti